Monessa liemessä käyneen veteraanipoliitikko Arja Alhon muistelmateoksen nimeksi tuli ”Kafka kävi meillä”. Se kuvaa hyvin banaaleja ja surrealistisia sävyjä saanutta kujanjuoksua, joka johti näkyvän poliittisen uran loppuun. Pienempiä kafkoja käy kylässä myös Helsingin kaupungin hallinnossa.

Ystäväni löysi keskustan tuntumasta, luonnonkauniilta ja liikenteellisesti keskeiseltä paikalta teiden ja parkkipaikkojen väliin unohtuneen hylätyn kiinteistön. Hän olisi halunnut vuokrata sen kesäkaudeksi ulkoilmatapahtumia, mm. klubeja varten. Kaukana asuintaloista musiikki kun ei häiritsisi ketään, ja kulttuuritapahtumillaan ylpeilevän kaupungin tarjontakin monipuolistuisi.

Melkoisen salapoliisityön jälkeen selvisi, että tontin ja rakennuksen omistaa Helsingin kaupunki. Ystäväni lähestyi kaupunkia, ja usean vaiheen jälkeen hän tiedusteli oikeaksi oletetulta viskaalilta mahdollisuutta vuokrata kiinteistö. Viikkojen odottelun jälkeen hän sai vastauksen, ettei kiinteistön vuokraaminen tule kysymykseen, koska rakennuksessa on kosteus- ja homevaurioita ja se joka tapauksessa tultaisiin purkamaan 2015 paikkeilla muun rakentamisen tieltä.

Hmmm. Miten rakennuksen homeongelma estää ison tontin muun käytön? Ennen vuotta 2015 on edessä vielä monta kesää, jotka kaipaavat tapahtumia. Kaupungin pitkäjänteinen ajattelu ja huolenpito asukkaidensa hengitysteistä taisi olla tässä tapauksessa naamio viitsimättömyydelle. Palveluasenne kun tuottaa monenlaista vaivaa. Onneksi seikkailu saattaa jatkua, sillä pelkkien tonttien vuokraamisesta vastaa kaupungin hallinnossa ilmeisesti eri taho.

Lopulta kukaan ei voittanut. Helsinki ei saa vaatimattomiakaan vuokratuloja kassansa tilkkeeksi. Kaupungissa on yksi kulttuuritila vähemmän. Tietyn musiikkigenren ystävät saavat jatkaa viikonloppumatkojaan Berliinin rikkaampaan tarjontaan. Sinne siirtyy myös suuri osa heidän kulutustaan ja sen verotusta. Pienellä nihkeydellä on pitkät jäljet.

Samaan aikaan, kun kaupunki tuskittelee sosiaali- ja terveystoimen sekä opetustoimen menopaineen alla, se sallii rakenteidensa näivettävän tervettä yksityistä kansalais- ja yrittäjäaktivismia. Pieniä tarinoita on monta, ja niistä syntyy suuri hitausmomentti. Kaupungin hallinto olisi hyvä mitoittaa ja järjestää siten, että kreppikojujen kieltämisen, virkamiesvoimin tuotettujen sambakarnevaalien ja arvorakennusten sisustussuunnittelun sijaan (esimerkkinä Kiseleffin basaarin katastrofiksi tuomittu harmaa muovimatto, joka ei inspiroi sen paremmin turistia kuin yrittäjääkään viipymään) se joutuisi keskittymään oikeasti isoihin kysymyksiin, ostamaan täydentävät palvelut markkinoilta ja tarjoamaan kaupunkilaisille, kävijöille ja elinkeinoelämälle asiointiviidakon sijaan oikeaa yhden luukun periaatetta.